...Enkä koskaan käynyt koulua

Tässä toinen kirja jonka luin ihan vasta ja joka on yksi mielenkiintoisimmista ikinä.

Kuvitelkaa mies, jolla ei ole ainuttakaan todistusta: ei yliopistodiplomia, ei ylioppilastodistusta, ei peruskoulun päättötodistusta. Hän ei ole koskaan ollut edes päiväkodissa. Ja silti, kyseessä on varsinainen renessanssimies, monitaituri, jolla on useampi ammatti: André Stern on muusikko, säveltäjä, soitinrakentaja, kirjailija ja toimittaja.

Kirjan nimi suomeksi olisi "...Enkä ole koskaan käynyt koulua - Tarina onnellisesta lapsuudesta". Ihme kyllä, huomasin just Sternin nettisivulta että kirjaa ei ole julkaistu englanniksi, saati suomeksi! Sitä vastoin se löytyy ranskaksi, espanjaksi, saksaksi ja yhdellä kielellä jota en tunnista.

Stern on kuitenkin ollut runsaasti julkisuudessa ja hänestä on kirjoitettu Suomessakin: ylen artikkelissa kerrotaan miehestä, joka "on oppinut kaiken leikkimällä". Lisäksi Stern on esiintynyt TEDx talkeissa ranskaksi ja englanniksi. Itse katsoisin mieluummin tämän ranskankielisen luennon jossa on englanninkieliset tekstitykset vaikken osaisi ranskaa, koska Sternin aksentti englantia puhuessa on aika kammottava. Youtubesta löytyy myös hyvä ranskankielinen haastattelu englanninkielisillä tekstityksillä.

Kirjaa lukiessa sitä on ihan ällistynyt, että miten lapsi voikin oppia niin hirveästi tosi monimutkaisiakin asioita ja perehtyä syvästi esimerkiksi ammattimaiseen messingin valamiseen (asialle on ranskaksi termi "dinanderie" jota en suomeksi löytänyt). Tuntuu että Stern on ollut koko elämänsä ajan siinä paljon puhutussa flow-tilassa, jota muun muassa kehitys- ja oppimispsykologian luennolla hehkutettiin. Tuntuu myös, että Sternin lapsuus on ollut huomattavasti rikkaampi ja onnellisempi kuin se olisi voinut olla jos hän olisi käynyt koulua. Koulu typistää ja lamaannuttaa ihmisen täysin.
 
Tämä kirja antoi myös kivasti esimerkin koulua käymättömyydestä kaupungissa (Pariisissa), siinä missä For the Sake of Our Children kertoo vastaavasta tilanteesta maaseudulla. Ja molemmat toimii upeasti. Mulle alkaa olla päivänselvää, että jos saisin lapsia, en laittaisi niitä kouluun enkä myöskään leikkisi koulua kotona.

Harmillinen juttu on se, että tämä kyseenalaistaa täysin minun oman ammatinvalinnan. En haluaisi olla osa systeemiä, joka tuhoaa lasten luovuuden ja itsetunnon. Kuinka paljon voin opettajana itse tehdä systeemiä paremmaksi ja miten? Onko se riittävää vai olisiko parempi jättää koulu sikseen ja etsiä työtä muualta? ...siinäpä onkin miettimistä...

100 % raaka?

Megan Elizabeth julkaisi viime kesänä videon otsikolla Am I Still 100 % Raw? Videossa Megan selittää, ettei suinkaan ole 100-prosenttisesti raaka vaan syö joskus myös kypsennettyä vegaanista ruokaa, eikä muutenkaan halua ahtaa itseään mihinkään muottiin eikä stressata siitä, että söisi varmasti aina vain raakaruokaa.

Olen itse ihan samoilla linjoilla. Aikaisemmin määrittelin itseni fruitaristiksi ja raakavegaaniksi, ja sitten tunsin syyllisyyttä jos poikkesin puhtaasti raa'asta ravinnosta, erityisesti todistajien läsnäollessa. Tunsin paineita olla täydellinen raakavegaani joka syö aina täydellisen terveellistä ruokaa - ja nämä paineet oli tietysti ihan itse aiheutettuja. Lopulta tajusin ettei ole mitään järkeä kieltää sitä, että syön myös kypsennettyä ja ajoittain selkeästi epäterveellistä ruokaa; mulla on omat heikkouteni ja addiktioni (toistaiseksi), vaikka tiedän ja näen käytännössä että raakaruoka on paras keholle ja mielelle. Lopetin - tai ainakin yritän lopettaa - myös luokittelemasta itseäni. Ihminen haluaa aina kuulua johonkin, ja siitäkin syystä ruokavaliosta tulee helposti identiteettikysymys. Kuitenkin tärkeintä olisi kuunnella omaa kehoaan ja tarpeitaan, jotka vaihtelee ajan kuluessa, ei syödä jotain vain koska joku ideologia sanoo niin.


Toki eettiset valinnat on asia erikseen jos eettisyys nähdään omaa hyvinvointia tärkeämpänä. Esimerkiksi Thierry Casasnovasin mukaan ihminen hakee lihasta lähinnä hormoneita, joita ei väsymyksensä takia pysty enää itse tuottamaan. Thierry itse söi raakaa lihaa ollessaan heikoimmillaan (sen jälkeen kun se meni kotiin kuolemaan vaivoinaan tuberkuloosi, hepatiitti, sydänkohtauksia ja mitä vielä), ja jossain määrin suosittelee esimerkiksi eläinperäistä "lisämunuaisuutetta" kroonisesti väsyneille. Siksi monet vegaanit tuomitsee Thierryn suoralta kädeltä, mikä on minusta aika kapeakatseista.

Uskon, että 100 % raakaruokavalio on mahdollinen ja tavoiteltava asia siinä mielessä että se on ihmisen optimaalinen ruokavalio. Siihen ei kuitenkaan minusta kannata pyrkiä väkisin. Lifegeneratorilla meni muistaakseni kymmenen vuotta päästä siihen pisteeseen, että syö vain raakaa eikä tunne mitään tarvetta (!) kypsennetylle ruualle. Tunnen läheisesti yhden henkilön, jolle pelkässä raakaruuassa pidättäytyminen ei aiheuta mitään hankaluuksia: viime kesän vegaanileirillä Ranskassa kaikki enemmän tai vähemmän raakailijat "sortui" kypsennettyyn ruokaan ryhmän mukana (mie mukaanluettuna) - paitsi Fafa. Mulle sataprosenttisuus onnistuu kyllä helposti ympäristössä, jossa kaikki muutkin syö raakaa. Viime kesänä söin kotona Ranskassa pelkästään raakaruokaa; vain festarilla ja leirillä tuli poikettua tästä.

Mistä se johtuu että toisille se on helppoa ja toisille ei? Välissä on vaikea olla ajattelematta, että sitä vain on itse heikompi ja vähemmän päättäväinen. Mutta Thierry on sitä mieltä, että tämäntyyppinen arvottaminen on typerää ja jos ihminen ei pysty olemaan syömättä kypsennettyä ruokaa niin siihen on joku hyvä syy. Yritän siis olla tuomitsematta itseäni tai ketään muuta.

Olen miettinyt, pitäisikö minun julkaista blogissa myös kypsennetyn ruuan reseptejä, eräänlaisia siirtymävaihereseptejä. Ehkä sille olisi tarvetta kun ajattelee, että vegaanisia, gluteenittomia ja muutenkin fysiologisia eli terveellisiä reseptejä ei loppujen lopuksi ole niin helppo löytää! Epäterveellisiä vegaanireseptejä kyllä. Tähän saa mielellään ottaa kantaa!

Kirjasuositus: For the Sake of Our Children

  Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan jostain kirjasta blogiin. Mutta haluan tästälähtien suositella enemmän kirjoja, videoita tai muuta kiinnostavaa materiaalia tekstityksen lisäksi. Ensimmäisenä vuorossa on siis Léandre Bergeronin Comme des invitées de marque (1. painos 2002), jonka englanninkielisen version nimi on For the Sake of Our Children (2009). Kirjaa ei valitettavasti ole suomennettu.

 Kuulin tästä kirjasta erään Thierry Casasnovasin videon kautta; Thierry teki joku aika sitten kokonaisen lapsille omistetun videosarjan, jossa puhutaan mm. raskausajasta, lasten ruokavaliosta ja fysiologiasta, lastenkasvatuksesta ja koulutuksesta. Muistaakseni luin jo yläaste- tai ainakin lukioikäisenä kirjoja lastenkasvatuksesta, ja opettajaksi valmistuvana aihe on tietenkin minun sydäntä lähellä. Minua kiinnostaa erityisesti vaihtoehtoiset, lasta paremmin kunnioittavat lähestymistavat.

Tilasin siis kirjan amazonista ja nyt syyslomalla (tai siis lukuviikolla...) pääsin viimein lukemaan sitä. Se oli niin mielenkiintoinen että luin sen lähes yhteen putkeen. Tosi inspiroiva kirja. Ihan uskomatonta miten Bergeron osasi kuunnella lastensa tarpeita ja antaa heille tilaa, poiketen tutusta kasvattajan roolista, ihailtavaa. Kirjalijan kaikki kolme lasta myös syntyi kotona, ilman mitään sairaalahenkilökuntaa, aivan luonnollisesti ja upeasti. Bergeron kirjoitti myöhemmin pienen oppaan kotona synnyttämisestä. Toivon että muistan tulevaisuudessa mitä opin tästä kirjasta ja että osaan kohdella lapsia niin kuin ne ansaitsee tulla kohdelluksi, kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti.

Jos mitenkään saat kirjan käsiisi niin lue.

Pellavansiemenkräkkerit

 Tämä on minusta ehkä parasta mitä kuivurilla voi tehdä: kräkkerit. Niinkin epähoukuttelevasta raaka-aineesta kuin pellavansiemenistä (näihin ekoihin kräkkereihin käyttämäni siemenet oli lojunu kaapin perällä ainakin vuoden) saa tosi herkullista naposteltavaa. Niille jotka on (vielä) koukussa leipään, kräkkerit voi toimia hyvänä korvikkeena. Mulle tämä on ennemminkin satunnainen herkku.

 Tämä resepti on kuivurin (Sedona) mukana tulleesta reseptivihkosta.

Pellavansiemenkräkkerit

-2 kuppia liotettuja pellavansiemeniä
-1 kuppi tehosekoitettuja tomaatteja 
-yksi pieni valkosipulinkynsi
-1 rkl kuivattua basilikaa
-1 kuppi tomaattia pilkottuna
(-merisuolaa)

Liota pellavansiemeniä 4 tuntia. Sekoita tehosekoittimessa tomaatit, valkosipuli ja basilika. Sekoita kulhossa kaikki ainekset keskenään. Levitä kuivurin tarjottimelle halutun paksuisesti. Kuivaa 42 asteessa kunnes rapeaa (noin 14 tuntia).

 Tänään tein näitä uudestaan ja aloitin kaatamalla siementen liotusveteen aika paljon merivettä. Liotuksen jälkeen lisäsin pari pilkottua tomaattia. Seuraavaksi jaoin seoksen kolmeen osaan, jotka maustoin eri tavalla. Ensin laitoin pienempään kulhoon yhden osan, jonka maustoin currylla. Sen jälkeen lisäsin isompaan kulhoon pari tomaattia lisää sekä valkosipulinkynnen pilkottuna. Otin taas puolet pienempään kulhoon ja maustoin basilikalla ja chilillä. Viimeiseen osaan laitoin kuminaa ja tilliä.

 Kaikista versioista tuli mahtavia! Tosin olisin voinut levittää vähän paksumman kerroksen, nyt levyissä oli pieniä aukkoja ja niistä sai hankalammin taitettua isoja paloja.
En tiedä miten tämä resepti onnistuisi uunissa. Kuivuri on kieltämättä aika iso hankinta (sekä koon että hinnan puolesta) ja itse en näe sitä kaikkein tärkeimpänä, erityisesti kun ottaa huomioon että ruokien kuivaus tekee niistä huonommin sulavia.

Kesäkurpitsapasta pestokastikkeella

 Uutisia: hedelmäparatiisi löytyy nykyään Youtuben lisäksi Instagramista (hedelmaparatiisi). Julkaisin siellä tänä iltana kuvan kesäkurpitsatagliatelleista ja heti pyydettiin reseptiä joten päätin että nyt olisi aika päivittää blogia. Tämä on helppo resepti jota voi myös vähän muunnella tarpeen mukaan.

Perusta on siis kesäkurpitsat, joista tehdään jonkinlaista pastaa. Kaikilla on yleensä kotona kuorimaveitsi: sillä voi veistellä kesäkurpitsoista tagliatelleja. Jos haluaa nuudeleita kuten näissä kuvissa, tarvitsee jonkinlaisen spiraalileikkurin. Itse käytän Gefun Spirelliä joka on minusta tosi kätevä koska helppokäyttöinen eikä vie paljoa tilaa.

Sitten kastike. Siihen tarvitaan:

-avokado tai pari
-liotettuja pinjansiemeniä/cashewpähkinöitä
-kesäkurpitsan jämät
-1 valkosipulinkynsi
-noin puolikkaan sitruunan mehu
-basilikaa tai muita yrttejä (persilja on yksi vaihtoehto)
(-merivettä)

Sekoita kaikki ainekset keskenään tehosekoittimessa. Sekoita kastike pastan kanssa tai tarjoile erikseen.

Periaatteessa avokadon sijasta voi laittaa enemmän kesäkurpitsaa ja pähkinöitä, tai päinvastoin jättää pähkinät pois. Minusta parasta tulee ehkä avokado + pähkinäsekoituksella tai pelkällä avokadolla. Yrteistä basilika on paras mutta vasta tein persiljalla ja sekin oli tosi hyvää.
Kristina julkaisi jokin aika sitten pastareseptin, jossa on samat jutut mutta vielä lisäksi pinaattia ja rucolaa; pitää testata joku päivä!

PS. Onko normaalia syödä pastaa puikoilla?

Video: Elävä urheilija

 Huh, sain viimein tämän videon tekstitykset viimeisteltyä! Ensi kerralla mietin kyllä kahteen kertaan ennen kuin alan tekstittää puhelinkeskusteluja... mutta ainakin video on tosi mielenkiintoinen: kahden trail-juoksijan kokemuksia urheilusta ja raakaravinnosta.

Urheilusta puheenollen mulla kävi muuten tässä yhtenä iltana tosi outo juttu. Istuin koneella kun alkoi tuntua siltä että oli liikaa energiaa ja pakko päästä liikkumaan. Niinpä vetaisin hetkessä juoksukamppeet päälle ja säntäsin ulos lenkkipolulle. Tosin en jostain syystä tunne kovin hyvin lenkkipolkuja täällä joten jossain välissä katsoin varmemmaksi kääntyä takaisinpäin etten eksyisi. Tuli sitten juostua vähän päälle puoli tuntia mutta energiaa olisi riittänyt vielä vähän pidemmällekin. Se mikä tässä oli outoa on se, ettei minua muistaakseni ikinä aikaisemmin elämässä ole oikeasti haluttanut lähteä juoksemaan. Mutta olin kyllä jo ootellut että milloin tämä tapahtuisi koska fruitaristispesialistit väittää että jossain vaiheessa energiaa vain on kulutettavaksi asti.

Tekstitettäviä videoita riittää, katsotaan millä aikataululla saan seuraavan ulos.

Sateisessa Helsingissä voi muistella etelän lämpöä

Long time no see! Palasin kahden ja puolen viikon lomalta etelästä, oltiin kotona viikko, lensin Helsinkiin ja täällä ollaan nyt kolmatta päivää.

Loma oli ehkä paras ikinä. Oltiin eka viikko festarilla, joka oli eräänlainen vapaaehtoisvoimin toimiva kansainvälinen ekokylä. Festari veti noin 5000 ihmistä ja lähes kaikki maksettiin siellä omantunnon (ja varallisuuden) mukaan: ruoka, workshopit, festarille osallistuminen. Siellä oli kompostikäymälät, aurinkopaneelit energianlähteenä, ruoka oli vegaanista, kaikki jätteet lajiteltiin ja pyrittiin käyttämään uudestaan, ja kaikkia kannustettiin vapaaehtoistyöhön joka päivä. Tupakointi oli periaatteessa kiellettyä, mutta valitettavasti tupakointiin ei puututtu joten erityisesti illalla sai kärsiä tupakan tai marihuanan savuista passiivisen tupakoinnin merkeissä.

En suosittelisi festaria kenelle tahansa, koska meininki on todella hippiä eikä monetkaan workshopit sovi kovin materialistisen/tiedeuskovaisen ihmisen maailmankuvaan. Festarin vieressä virtasi myös ihana joki, jossa monet festarilaiset (allekirjoittanut mukaanlukien) ui ja hengaili Aatamin (ja Eevan) asussa. Itseäni festarilla häiritsi lähinnä tupakointi, koirat ja väenpaljous (jossa on toisaalta myös puolensa). Olin yhtenä päivänä vapaaehtoistyössä jätepisteessä lajittelemassa lasia, ja vähän yllätyin olut-, viini- ym. alkoholipullojen määrästä. Myös se näkyi ettei kaikki festarilaiset suinkaan syöneet vegaanisesti festaritarjonnan ulkopuolella, vaan roskiksesta löytyi kalakeittopulloja, lihapateepurkkeja ynnä muuta vastaavaa.

Ainiin, tapasin festarilla myös itse Thierry Casasnovasin! Thierry tuli sinne pitämään luennon, joka oli tosi suosittu, eikä syyttä. Oli tosi hassua nähdä Thierry livenä ja jutella sen kanssa.

 Vähän ennen festarin loppua me päätettiin siirtyä eteenpäin vegaanileirille. Se oli vielä etelämmässä, ja kävi niin että päädyttiin vahingossa Espanjaan kun navigaattori petti kriittisessä kohtaa moottoritietä! Mulla oli vieläpä henkkarit kotona joten hermoilin siinä sitten että mitä jos rajalla kysytään papereita, jää leiri minun osalta kokematta. Mutta ei meitä pysäytetty ollenkaan.

Leiripaikka oli eräs "ecolieu" vuoristossa, suojeltu luontoalue jonka kolme jo ikääntynyttä omistajaa asuu 1700-luvulla (muistaakseni) rakennetussa kivisessä maatilarakennuksessa. Rakennuksen ympärillä on kasvimaa ja hedelmäpuita, lähdevesi-uima-allas ja kauempana 20 hehtaaria metsää. Leiri oli ihan eri kaliiberin tapahtuma kuin festari; meitä oli vain muutama kymmenen osallistujaa.

 Leiri toimi vähän samalla periaatteella kuin festari: osallistumismaksu oli juuri sen suuruinen kuin kukin parhaaksi näki ja työt (siivous, tiskit...) tehtiin vapaaehtoisperiaatteella. Kaikenlaiset päihteet jätettiin leirin ulkopuolelle, kuten myös lemmikit. Leirin fokus ei oikeastaan ollut veganismi vaan jokainen sai valintansa mukaan ehdottaa aktiviteetteja; luentoja, workshoppeja, keskusteluja jne. eri aiheista. Fafan kanssa me esimerkiksi pidettiin keskustelupiiri ekologisesta ja yksinkertaisesta elintavasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista (no-poo jne.), ja erään toisen leiriläisen kanssa luento hygienismistä. Opin muun muassa Do in -tekniikkaa, hierontaa, esperantoa ja vaistonvaraista laulua. Osa porukasta kävi lähistöllä vaeltamassa.
Me tunnettiin entuudestaan noin puolet osallistujista; osa edellisen vuoden leiriltä, osa festarilta. Olikin kiva nähdä pitkästä aikaa.

 Oli mielenkiintoista viettää aikaa vuoristossa. Opin seuraavat asiat:

1. Vuoristoteillä ajamisesta tulee huono olo ja ahdistaa: tiet on erittäin mutkaisia, kapeita ja ympärillä joko pudotus ja korkeat kalliot/kivimuurit, jotka peittää totaalisesti näkyvyyden seuraavan mutkan taakse.
2. Vuorilla yöt on hyytävän kylmiä: makuupussissa on syytä olla vähintään merkintä 5°C.
3. Vuorilla ei ole mitään syötävää: jos joku on istuttanutkin sinne hedelmäpuita, hedelmät kypsyy hitaammin kuin laaksoissa. Me jouduttiin metsästämään viikunoita noin puolen tunnin ajomatkan päästä vuorta alas (huom. kohta 1 tähän liittyen).

Kaipasin myös festarialueen jokea jossa hengailimme päivät pitkät: uima-altaan vesi oli jäätävää.

Puolentoista leiriviikon jälkeen me alettiin kyllästyä (leiri kesti kaksi viikkoa) ja päätettiin lähteä kotia kohti. Tällä kertaa me ei ajettu moottoritietä vaan pienempää tietullitonta tietä, jota pitkin matka kesti puolet pidempään, yhteensä 10 tuntia. Siksi me yövyttiinkin puolessa välissä autossa Välimeren rannalla, mikä kuulostaa hienolta mutta oli todella epämukavaa.

 Sen sijaan Välimeren näkeminen ja sen suolaisessa (!) vedessä uiminen ensimmäistä kertaa oli upea kokemus.

Me vietettiin aamu rannalla ja otin jopa talteen pullollisen merivettä vaikka sen puhtaus oli varmaan aika kyseenalaista.

Moottoritien välttäminen oli matkan paras päätös! Pienemmän tien ansiosta me päästiin huomattavasti halvemmalla (tietullien kautta ajomatkasta olisi saanut pulittaa noin 40 euroa bensan lisäksi), nähtiin samalla maisemia puuduttavan moottoritienäkymän sijasta ja mikä parasta, voitiin vapaasti pysähtyä aina kun nähtiin sopiva viikunapuu, uimapaikka, hedelmäkoju tai muuta vastaavaa.

Nyt alkaa olla sen verran tekstiä että kerron lisää myöhemmin jos jäi jotain tärkeää sanomatta.