Mantrafest

Nyt alan oikeasti taas pitää blogia, nimittäin kerrottavaa on luvassa ja tulee olemaan huomattavasti vaivattomampaa kirjoittaa blogia kuin kertoa samat asiat erikseen kaikille kavereille ja kiinnostuneille.

Viime aikoina olen ollut jatkuvasti liikkeellä. Syyskuun toiseksi viimeisellä viikolla kävin neljän päivän Mantrafestillä Keski-Ranskassa sijaitsevan Poitiers'n lähellä – tosin palasin Pariisiin neljäntenä päivänä aamupäivästä koska yöllä alkoi sataa lakkaamatta ja kaatamalla ja minun kuski ja uusi ystävä soitti aamulla ja sanoi olevansa lähdössä eikä minua itseäkään hirveästi houkuttanut liejuisella maalla tallustelu ja telttojen suojassa värjöttely. Festarista jäi toisaalta hyviä muistoja: uusia kavereita, hienoa musiikkia (muun muassa intialaisia mantroja ja suufi-musiikkia), vapaaehtoistyö keittiössä (tuli mieleen että voisin joku kesä kiertää festareita jonkun foodtruckin tai muun vastaavan pestissä), pari mielenkiintoista työpajaa (erityisesti perhekonstellaatio), ja yömyöhällä nuotion ääressä lämmittely ja rummuttelu.

Toisaalta syyskuun loppu oli selvästi liian myöhäinen ajankohta festivaalille: ensimmäinen ilta oli niin kylmä etten pystynyt edes jäämään nauttimaan konsertista vaan oli pakko mönkiä makuupussiin lämmittelemään, ja silti oli niin kylmä etten meinannut saada nukuttua. Tapahtumassa oli viitisensataa ihmistä aikaisempien vuosien parin tuhannen sijaan; festari pidettiin ensimmäistä kertaa niin myöhään ja niin pohjoisessa. Väen vähyys johti myös budjettiongelmiin, ja festaritunnelma latistui huomattavasti kun järjestäjät kutsui kaikki koolle epätoivoisessa yrityksessä ”löytää yhdessä ratkaisuja” kulujen kattamiseksi.  

Kaikki tämä oli kuitenkin pientä verrattuna festarin jälkiseurauksiin. Nimittäin vasta kotiin palattua huomasin että toisin kuin olin kuvitellut, en ollutkaan säästynyt festariväkeä vaivanneiden ötököiden puremilta. Mulla oli erityisesti reidet pienten näppylöiden peitossa, ja niitä syyhytti aivan kamalasti. Ensin ohitin asian enemmän tai vähemmän olkien kohautuksella, suhtautuen puremiin vähän niin kuin sääskenpistoihin. Kun ne kuitenkin kutitti ihan hirveästi seuraavina päivinä, aloin tosissaan miettiä että mikä minua oli pistäny ja milloinkohan se menisi ohi.

Paniikki kasvoi sitä mukaa kun luin lutikoista ja syyhyä aiheuttavista loisista. Pelästyin että tartuttaisin kaikki ympärillä olevat – ihmiset ja asumukset - ja erityisesti minun poikakaverin Mustatukan ja tämän kämppikset; ajoitus oli paha koska minun piti luovuttaa 20. kaupunginosassa sijaitseva alivuokrahuone kuun lopussa ja muuttaa Mustatukan luo siksi asti että lähtisin Suomeen lähes kolmeksi viikoksi lokakuun alussa. Lisäksi olin lainannut kaverilta teltan ja Mustatukalta makuupussin, joka oli omaani lämpimämpi. Kutina häiritsi yöunia ja ajoi itsemurhan partaalle, kynsin ihoni verille ja tunsin itseni ruttotautiseksi. Kävin lääkärillä, joka ei tunnistanut puremia yhtään minua paremmin vaan totesi että kyseessä oli luultavasti loiseläimet joita itse epäilin, ja määräsi syyhylääkityksen: suun kautta otettavat pillerit ja iholle suihkutettavan liuoksen. Ostin apteekista myös loismyrkkysuihkeen vaatteiden ja liinavaatteiden desinfiointia varten. Kaikki mahdolliset tekstiilit piti pestä 60 asteessa. Tein kaiken määräysten mukaan sekä alivuokrakämpässä että Mustatukan luona, ja kun tämä palasi omalta viikonloppuleiriltään, suosittelin ottamaan syyhylääkityksen vaikkei oireita ollutkaan ilmaantunut.

Samana iltana tajusin kuitenkin myös ottaa yhteyttä yhteen festarin järjestäjistä ja kysellä ötököistä. Henkilö vastasi että ilmeisesti kyseessä oli olleet heinikossa piileskelleet suhteellisen harmittomat punkit (harvest mite, aoutat, en löytänyt lajin suomalaista nimeä) ja ongelman pitäisi mennä ohi viikossa. Olin helpottunut vaikken uskaltanutkaan ihan rentoutua ennen kuin näppylät olisi oikeasti hävinneet. Vielä Helsinkiin päästyäni jouduin huolehtimaan että miten voisin mennä saunaan kun näytin ihan joltain tuhkarokkopotilaalta, ja ajoittainen pieni kutina huolestutti myös. 

Tätä kirjoittaessani puremat ei ole vieläkään täysin haalistuneet näkyvistä mutta voin onneksi sanoa että painajainen on ohi. Lääkärikäynnistä ja lääkkeistä tuli noin satasen lasku, josta sosiaaliturva (ranskalainen, suomalaista mulla ei enää ole) korvasi puolet.  

Pahimmalle vihollisellekaan en toivois samaa kokemusta. Jos tästä minun postauksesta on kuitenkaan yhellekään ihmiselle hyötyä niin en kärsiny ihan turhaan!